KUN ALOIN TEKIJÄKSI - AJATUKSIA KESÄLTÄ - Tiina Svensk - Media | Jooga
142
post-template-default,single,single-post,postid-142,single-format-standard,ajax_fade,page_not_loaded,qode-page-loading-effect-enabled,,vss_responsive_adv,vss_width_768,qode-theme-ver-17.2,qode-theme-bridge,qode_header_in_grid,wpb-js-composer js-comp-ver-5.6,vc_responsive

KUN ALOIN TEKIJÄKSI – AJATUKSIA KESÄLTÄ

KUN ALOIN TEKIJÄKSI – AJATUKSIA KESÄLTÄ

Kirjoitin tämän jutun aiemmin kesällä, mutta jostain syystä en saanut sitä koskaan julkaistua. Nyt, syksyn jo koitettua, on aika puskea tämäkin teksti päivänvaloon.

Tiedättekö niitä ihmisiä, jotka jättävät pitkän harkinnan jälkeen päivätyönsä ja ryhtyvät yrittäjiksi? Ihailen heitä valtavasti, ja pääsen todistamaan tarinoita lähipiirissäni aika usein. Kun perhe ja ystävät ovat yritteliästä porukkaa, on ajatus yrittäjyydestä ollut minulle aina hyvin realistinen ja olen nähnyt sen mahdollisuutena tulevaisuudessa.

Mutta kuten elämällä on tapana, asiat tapahtuvat aina omaan täydelliseen tahtiin. Joskus tapahtumaketjut eivät tunnu sillä hetkellä täydellisiltä, mutta lopulta näkee, miksi kaikki tapahtui ajallaan. Olen tehnyt opiskelujeni ohella sivutyönäni töitä toiminimen kautta. Oma hyppy itseni työllistäjäksi ei ollut kuitenkaan kaunis ponnistus kalliolta ja havainto siitä, että omat upeat siipeni kannattelivat minua.

Ei. Se oli sellainen henkinen oksennusreaktio, seinäänjuoksu ja pakkoliikkeen omainen kärrynpyörä. Ja juuri siksi se oli ihan mahtavaa. Minulla on aina ollut sairas piirre rakastaa elämässäni kaikkea, mikä puskee minut epämukavuusalueelle.

Olin aiemmin tänä vuonna tuudittautunut ajatukseen, että menisin tekemään jo toista kesää peräkkäin töitä samaan paikkaan, missä olin viimeiset pari vuotta jo hommia paiskinut. Toisin kävi, kun sain puhelinsoiton keväällä esimieheltäni, joka pahoitellen ilmoitti, ettei minulle olisi tiedossa kesätöitä tulevina kuukausina.

Kirjoitan aiheesta, koska tämä vuosi työn saralla on opettanut minua valtavat määrät. Uskon myös, että moni parikymppinen innokas ja kunnianhimoinen tyyppi voi samaistua fiiliksiini, joita työelämässä olen kokenut.

Tuon puhelinsoitto tuli nimittäin kesken työpäivän – koska kenellä nyt vain yksi työ olisi?! – joten palasin takaisin tietokoneen ääreen, nielin paniikin ja pettymyksen kyyneleet ja naputtelin viikon sisältösuunnitelmani loppuun. Kävelin kotiin ja menin nukkumaan, enkä ilmestynyt kouluun pariin päivään.

 

Minulla oli nimittäin kaksi ajatusta:

  1. Tämä oli nyt tässä.
  2. Minun on pakko saada jostain työpaikka kesäksi.

 

Ja kyllä, minä 22-vuotiaana ihan tosissani ajattelin sen parin päivän ajan, että minun ja media-alan tarina oli siinä. Tiedän, se on älytöntä. Eihän se koko ura ollut vielä edes alkanut. Jälkeenpäin voin jo ehkä hieman nauraa tälle, mutta silloin ajatus tuntui ihan todelliselta, ja se oli ihan karmivaa.

Onneksi tuo ajatus numero kaksi oli voimakkaampi kuin se ensimmäinen. Jälkeenpäin voin myös ajatella tuota puhelinsoittoa eräänlaisena siunauksena. Kliseinen sanonta siitä, että kaikella on tarkoituksensa, pitää hyvin pitkälti paikkaansa.

Aloin täytellä hakemuksia jäätävällä tarmolla. Kahlasin ensiksi läpi kaikki media-alan tuttuni, pommitin viestiä jokaiseen tuotantoyhtiöön ja firmaan, eikä mistään kuulunut mitään. Hain töitä asiakaspalvelutehtävistä, missä olen työskennellyt enemmän ja vähemmän viime vuosina.

Lopulta löysin itseni jäätävän oudosta tilanteesta, missä yksikään tuotantoyhtiön henkilö ei vastaa minulle ja kahvilanpitäjät toteavat minun olevan pätevä, mutta jotenkin erikoinen hakija: “Olet mahtava, mutta minulla on aavistus, että kuulut jonnekin toisaalle.” Ai jaa.

Ja niin oikeastaan oli minullakin. Tuntui hullulta lopettaa hakemusten pommittaminen ja keskittyä johonkin, minkä oikeastaan osasin jo.

Tässäkään vaiheessa en noussut jaloilleni eeppisen taustamusiikin soidessa ja pukenut ylleni ammatinharjoittajan viittaa katse päättäväisesti horisontissa.

Ehei, parin viikon ajan mutisin jotakin epämääräistä kesäsuunnitelmistani, kunnes tajusin kalenterini olevan seuraavan kolmen kuukauden ajan täynnä. Sivutoimiset hommani olivat kasvaneet virraksi, joka täytti kalenterini ja vei minua eteenpäin.

Vihaan sanaa yrittäjä. Olen tekijä. Työni parissa en yritä mitään, vaan teen. Lopulta yrittäjäksi siirtyminen tapahtui kuitenkin hyvin luontaisesti ja helposti. Heti, kun lopetin rimpuilun ja annoin osaamisen viedä, saatoin myös hengähtää. Ainoa, joka kipuili hyvän aikaa, oli mieli.

 

Ne kevään kaksi ajatusta ovatkin muuttuneet kovasti kesän kuluessa eteenpäin:

  1. Minun ei kuulu olla vielä valmis ammattilainen.
  2. Koko ajan ei tarvitse tehdä töitä.

 

Tänä kesänä työskennellessä olen oivaltanut, että juuri tässä minun pitääkin olla. Juuri näin minun pitääkin oppia – ja olla myös oppimatta! Joskus haluni edetä on niin luja, että olen turhan armoton itselleni.

Ja mitä olen tältä kesältä saanut? Olen työskennellyt yhäkin sosiaalisen median vastaavana. Sen lisäksi olen saanut tuottaa videoita huipputyyppien kanssa, ohjata liikuntaa uusille ja erilaisille ryhmille, kuvata tapahtumia, juontanut radio-ohjelmaa, kirjoittaa juttuja, tuottaa podcastia, olen luonut  tämän sivun eloon – ja olen ollut vapaalla! Hallelujah!

Viime vuodet olet painanut kolmea eri työtä kuutena päivänä viikossa, huomasin suhteellisen pian, että se ei ole kovin kauaskantoinen ratkaisu. Mutta se on aivan toinen aiheensa, josta kirjoitan varmasti myöhemmin.

Mutta nyt, itsenityöllistäjänä, minulla on vapaa-aikaa. Niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Olen kuljaillut aamut merenrannalla, tehnyt töitä mökiltä, palanut auringossa, juhlinut maanantaina ja työskennellyt sateiset viikonloput.

Enkä todellakaan halua romantisoida tätä tilannetta liiaksi, joten sanotaan se nyt vielä kerran: monesti olen mennyt eteenpäin pimeässä juosten. Ei mitään hajua, mitä tapahtuu, mutta luotto on kova.

Jos en olisi koskaan saanut sitä puhelinsoittoa, en olisi puskenut itseäni eteenpäin ja pakottanut itseäni kohtaamaan uusia haasteita. Nuo haasteet ovat poikineet esimerkiksi tuuraajanpaikan radiokanavalta.

Kirjoitan tästä, koska tiedän monta kaltaistani perfektionistia. Jos olet tehnyt töitä sata lasissa, on välillä hyvä pysähtyä ja ihmetellä sitä, mitä oikein onkaan tapahtunut, mitä sinä olet saanut aikaan. Heitä itsellesi yläfemmat, silitä itseäsi ja juhlista niitä pieniäkin voittoja. Ja hengähdä hetki.

Mitä sanoisin sille tyypille, joka makasi keväällä sängynpohjalla? Sanoisin sille, että ole nyt jo hetki hiljaa. Ja itke, jos itkettää. Suhtaudun työhöni tietyllä intohimolla, joka välillä vetää oman sisäisen äänen turhankin armottomaksi. Sen sijaan, että olisin mollannut itseäni, olisin voinut vain rehellisesti kulkea pettymyksen tunteen läpi ja jatkaa eteenpäin – en voi koskaan kuuluttaa liikaa armollisuuden perään!

Mitä sanon tuolle tyypille, joka tuijottaa minua peilistä näinä aamuina? Heittäisin sille yläfemmat ja spontaanit onnittelutwerkit. Damn, girl! You did it! Soittaisin Destiny’s Childiä ja kumartaisin, koska näköjään vaikeuksien kautta sitä aina kasvaa.

Olenko minä vielä se media-alan valmis ammattilainen, joka rokkaa radion ja toimittaa timanttisia juttuja? No en todella. Mutta kovaa vauhtia olen sinne päin menossa.

Tänä vuonna, kun hyppäsin ammatinharjoittajaksi, osoitin itselleni, mihin kaikkeen pystyn. Ja että aina kannattaa uskaltaa.

Tiina Svensk

1 Comment
  • Kari Jäppinen
    Posted at 16:33h, 27 syyskuun Vastaa

    Upeaa tekstiä Tiina , jo silloin kun olit vielä se pikku Tiinan Tinttura ,jotenkin aavistin ,vaikka en sanot sitä äännen että tämä tyttö se potkii vielä pitkälle .Enkä tainnu olla väärässä . Rutosti stemppiä ETTEEPÄI Tiina .

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: