LASTENKIRJA SURUSTA JA KUOLEMASTA - Tiina Svensk - Media | Jooga
69
post-template-default,single,single-post,postid-69,single-format-standard,ajax_fade,page_not_loaded,qode-page-loading-effect-enabled,,vss_responsive_adv,vss_width_768,qode-theme-ver-17.2,qode-theme-bridge,qode_header_in_grid,wpb-js-composer js-comp-ver-5.6,vc_responsive

LASTENKIRJA SURUSTA JA KUOLEMASTA

LASTENKIRJA SURUSTA JA KUOLEMASTA

Suru. Hiljainen, vaikeroiva, huutava, sanaton, ainutlaatuinen ja aina takaisin palaava suru on monelle vaikea tunne läpikäytäväksi. Tuntuu, että suru tekee sinusta pienen lapsen, joka on hämmentynyt, peloissaan ja sanaton menetyksen kokiessaan. Ajan myötä surusta voi tulla jopa opettavainen ja kasvattava tunne, mutta rankka kokemus ja tunne se on läpi kuljettavaksi.

Miltä sitten tuntuisi, kun kävisi se kaikkein pahin? Yhtäkkiä olisikin tilanteessa, missä joutuisi katsomaan oman lapsensa suremista samalla, kun itse on aivan sekaisin surusta? Miltä tuntuisi, kun kuolema ja suru suuruudellaan ja loputtomuudellaan ajavat ihmiset läheltä etäämmäs, eikä sanoja tilanteeseen löydy edes itselleen – mutta pitäisi auttaa sitä pienempää vieressä samalla?

Minä en tiedä. Mutta nainen, jonka kanssa istun aurinkoisena päivänä kahvilassa tietää.

34-vuotias Aino Nieminen oli neljä vuotta sitten tilanteessa, missä vain yhdessä hetkessä kaikki kääntyi päälaelleen: yhtäkkiä Aino ei ollut enää vain äiti. Hänestä tuli yksinhuoltaja ja omainen. Samassa hetkessä kolmevuotiaalla ei ollut enää isää. Sen sijaan molemmilla oli paljon kysymyksiä, pelkoja ja sanoja, joille ei tuntunut löytyvän aina selityksiä.

Elämä menetyksen jälkeen kuitenkin jatkui, kuten kaikki kliseiset sanonnat lupaavat. Ja juuri tämä surukokemus ehkä johdatti Ainon tilanteeseen, minkä vuoksi mekin istumme parhaillaan kahvilla – minua vastapäätä istuva graafinen suunnittelija aikoo nimittäin luoda lastenkirjan, joka käsittelee surua ja kuolemaa.

Surunaama on hahmo, joka antaa luvan käsitellä surua

Kirja on projekti, johon kuka tahansa saa osallistua. Yhteisöllinen luomisprosessi on Ainolle tuttu aiemmista projekteista: viime vuonna hän kertoi Facebookissa haluavansa tehdä maailman hienoimman vauvakirjan. Aino kysyi muilta, mitä kirjassa pitäisi olla – ja luomisprosessi lähti käyntiin: ihmiset näkivät kaikki suunnittelijan luonnokset reaaliajassa, ja niitä muokattiin ihmisten kommenttien mukaan. Lukijoiden kanssa alusta loppuun yhdessä luotu projekti synnytti Oot niin ihana -kirjan, joka on vauvakirja kaikenlaisille perheille: uusperheille, yksinhuoltajalle, adoptioperheille, ydinperheille ja sateenkaariperheille.

– Se on mielestäni mahtavaa tasa-arvoa, kun kaikki pääsevät vaikuttamaan lopputulokseen, Aino toteaa hymyillen.

Mutta takaisin suruun. Ainolla oli idea omasta kirjasta, joka häilyi jossain ajatusten reunamilla. Jostain syystä kaikki kirja-aiheet tuntuivat kuitenkin valjuilta, jollain tapaa haaleilta. Yksin vietetty juhannusaamu oli kuitenkin käänteentekevä:

– Heräsin ja join kahvia. Yhtäkkiä tiesin mitä minun pitää tehdä. Lastenkirja kuolemasta ja surusta.

Rento juhannusaamu sai käänteen, ja Aino siirtyi saman tien toimistolle työvälineiden kanssa työstämään ideaa kirjasta. Hän piirsi ulos kaiken, mitä mieleen tuli. Syntyi ensimmäinen ajatus hahmosta, mustasta kaniinista nimeltä Surunaama.

– Toivottavasti Surunaamasta tulee lopulta hahmo, joka antaa luvan käsitellä surua: luvan huutaa tai itkeä, jos haluaa, Aino kuvailee.

 

 

Niin lähti liikkeelle ajatus surutyökirjasta, joka tarjoaisi apua niin lapselle kuin aikuisellekin.

– Koin, että en varmasti ole ainoa, joka miettii tällaisia asioita. Halusin samalla jatkaa yhteisöllistä tekemistä, mitä olin tehnyt aikaisemminkin: verkossa on helppo kommentoida ja osallistua mukaan projektiin. Olenkin aivan järkyttynyt ja otettu siitä, kuinka paljon mielettömän hienoja ihmisiä on kertoneet tarinansa. Minulle on kunnia, että he haluavat jakaa tarinansa kanssani.

Suru muistuttaa aina myös lähipiiriä olemassa olostaan

Surunaama -projekti julkaistiin juhannusta seuraavana maanantaina. Perheenäiti toivoisikin, että mukaan lähtisi myös ammattitahoja, jotka voisivat tarjota konkreettista osaamistaan projektiin tavalla tai toisella. Ammattilaisten mukaan lähteminen olisi projektinluojan mielestä hienoa, sillä työkaluja lapselle puhumiseen olisi tärkeää olla tarjolla mahdollisimman monesta eri näkökulmasta.

– Itse ainakin koin jääväni aika yksin, kun kolmevuotias kysyy, että voiko taivaaseen lähettää tekstiviestiä. Tai onko oikeuslääketieteen laitoksella ovikelloa. Kyllä se aluksi hiljaiseksi vetää.

– Toivon, että kirja antaisi myös jotain aikuiselle. Toivon, että kirjaan saisi kaksi tasoa: aikuisen ja lapsen tason. Koska en minä ainakaan tiennyt, mitä kaikkia asioita täytyy hoitaa ja sanoittaa siinä tilanteessa.

Niin, ne sanat tai oikeastaan sanattomuus, joka kuoleman kohdatessa voi vastaan tulla. Joskus surukokemus voi olla vaikeaa kohdata, ja surevan ihmisen lähellä voi olla jopa mahdotonta olla. Myös Aino joutui lapsensa kanssa tilanteeseen, missä monet lähellä olleet ihmiset hakivat etäisyyttä:

– Jälkeenpäin on myös ymmärrettävää, että osa ihmisistä ei pitänyt enää yhteyttä tai ei oikein osannut keskustella, kun näimme. En minäkään ehkä olisi osannut.

Ehkä sureva ihminen on vaikeaa kohdata, sillä hänen menetyksensä muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme ja siitä, ettemme olekaan ikuisia? Mitä sellaisessa tilanteessa oikein voi sanoa?

– Tilanne säikäyttää. Silloin voi konkretisoitua tilanne myös omasta näkökulmasta: mitä meille tapahtuu, jos oma puoliso kuolee?

Toisaalta perhe kohtasi myös ihmisiä, puolituttuja ja tuntemattomia, jotka tarjosivat tukeaan ja apuaan. Kokemus vieraiden ihmisten käsittämättömästä empatiasta oli tärkeä shokin keskellä.

“Ei tätä kirjaa osteta joululahjaksi kenellekään”

15 vuotta graafista suunnittelua tehnyt yrittäjä vie projektia eteenpäin monenlaisten tunteiden saattelemana. Minua vastapäätä istuva nainen on hymyilevä ja kupliva, mutta vakavoituu, kun ajattelee kirjan julkaisua:

– Ei tätä kirjaa osteta joululahjaksi kenellekään. Näen tämän voimakkaasti epäkaupallisena projektina. Toivon, että voisin kuitenkin rahoittaa tätä niin, että voisin lahjoittaa näitä teoksia esimerkiksi kirjastoihin, Aino kertoo vakavana.

– On aika raflaavaa sanoa, että teen lastenkirjaa kuolemasta. Luulen, että tästä tulee enemmänkin surukirja. Huomio on siinä surukokemuksessa: voisiko kirja antaa aika käytännönläheistä ja konkreettista apua. Jotenkin sanoittaa sitä surua, koska se lapsi tulee kysymään kuitenkin kysymyksiä kuolemaan liittyen.

Ajatuksia erilaisista tehtävistä Surunaamaan on jo syntynyt: ehkäpä yhden sivun voisi vain sotkea, kun viha nostaa päätään surun mukana? Tai ehkäpä lapsi voisi kirjoittaa kirjeen sinne taivaaseen tai mihin ikinä missä uskoo ikävän kohteen olevan?

Minulle tehtävät kuulostavat heti sellaisilta, mitä myös me aikuiset voisimme tehdä surumme kanssa. Olemmehan mekin usein hyvin pieniä niin suuren asian edessä.

– Olen pyrkinyt myös kotona painottamaan sitä, että jokainen saa surra omalla tavallaan. Jos antaa vain yhden väylän kolmevuotiaalle, hän todennäköisesti toimii niin. Haluaisin antaa laajemman näkökulman suruun, Aino sanoo.

– Meistä tuntui myös siltä, että olemme maailman ainoat, jolle on käynyt näin. Haluaisin, että Surunaama kertoisi myös, että tunteen kanssa ei ole yksin: Surunaama tulee kylään, se on ollut myös muuallakin.

Ja tavallaan olettekin maailman ainoat, minun on pakko vastata. Sillä juuri se suremisessa voikin olla vaikeaa: kukaan ei tule koskaan tietämään, miltä sinusta tuntuu. Mutta kokemuksia surusta on muuallakin, ja se on tärkeää muistaa – aivan jokaisen perheenjäsenen.

– Mielestäni on tärkeää puhua surusta lapsen kanssa. Olen yrittänyt vastata kaikkiin kysymyksiin, mitä meillä on esitetty. On myös tärkeää vastata, että “en tiedä.” On tärkeää näyttää, että kukaanhan meistä ei oikeastaan tiedä.

Aino toivoo, että Surunaama avaisi ihan käytännön asioita läpi kirjan. Jos palataan ajassa neljä vuotta taaksepäin, on konkretian tärkeys helppoa oivaltaa: Perheen maailmaan tuli sekunnissa valtava määrä uusia sanoja, joita selittää. Mikä on uurna? Miksi äiti on yhtäkkiä omainen? Mihin isä oikein meni?

Myös aikuisen täytyi opetella niin paljon uusia asioita. Sen vuoksi Surunaama tulee toivottavasti olemaan teos, joka voi toimia myös kuin sanakirjana: kun omat työkalut ja sanat loppuvat, voi kirjan ottaa avuksi.

Voiko surusta selvitä?

Neljä vuotta surun kanssa on pitkä aika. Se voi tuntua jopa ikuisuudelta, missä päivät tuntuvat vuosilta ja kuukaudet äärettömän pitkiltä ja raskailta. Mutta tuntemukset muuttuvat, ja surukin muuttaa muotoaan. Miltä sitten tuntuu ottaa vastaan niin paljon tarinoita surusta ja tavallaan käydä kaikki läpi uudelleen?

– Se voi varmasti jossain vaiheessa olla aika raskasta, koska se tuo oman henkilökohtaisen kokemuksen takaisin ja oma suru voi tulla takaisin pinnalle. Eniten on kuitenkin sellainen olo, että otan valtavana kunnianosoituksena sen, että minulle kerrotaan näitä asioita.

Ihmiset eivät tiedä minusta mitään ja haluavat silti kertoa kokemuksiaan minulle. Se on mielettömän hienoa, rohkeaa ja tärkeää.

– Päällimmäinen ajatus on kuitenkin se, että haluan auttaa, Aino jatkaa hetken mietinnän jälkeen.

– Jos voin koota tämän kaiken yhteen ja jotenkin tulkata sen kirjaksi, niin haluan tehdä sen. On huikea kunnia kuulla näitä tarinoita.

Mitä neljä vuotta ovat tehneet surulle? Olen itsekin pohtinut paljon surua ja ajatusta surusta selviämisestä, mutta haluan kysyä asiasta myös Ainolta. Voiko surusta selvitä?

– Omalta osaltani voin vastata, että siitä pahimmasta kamalasta tunteesta voi. Joku toinen voi olla sitä mieltä, että ei voi. Se kulunut sanonta, että suru muuttuu mutta ei katoa, pitää paikkansa.

Elämä voi ja sen pitää jatkua, varsinkin jos sinulla on lapsi. Silloin ei ole vaihtoehtoja. Suru muuttuu. Siitä tulee arkisempaa, se ei ole enää sellaista pakokauhua ja hätää.

Millaista arki pienen koululaisen kanssa on nyt? Suru on läsnä, melkein joka päivä. Lapsen kanssa voidaan keskustella yhäkin kaikista suruun ja menetyksiin liittyvistä asioista normaalisti: esimerkiksi isän lempiruokaa voidaan muistella yhdessä. Kuolema ei kuitenkaan leimaa kummankaan arkea. 7-vuotias intoilee esimerkiksi siitä, että hän saa syksyn koittaessa vihdoinkin oman kännykän.

– Koen, että me tehtiin ilmeisesti jotain oikein, kun hän fiilistelee esimerkiksi Robinia ja sitä uutta kännykkää. Suru tulee kuitenkin aina olemaan osa meitä ja meidän tarinaa. Sen tajuaminen on ollut ehkä vaikeinta: suru ei lopu. Se ei ole vaihe. Se vain on, aina. Mutta se, mitä sillä tekee ja miten sen käsittelee, on tärkeämpää.

Surunaama

Kuvat lainattu Surunaama -sivustolta.

Milloin Surunaama tulee kauppoihin? Se riippuu täysin prosessin etenemisestä. Voit seurata Surunaama -kirjan luomista Facebookissa, Instagramissa ja Surunaama-sivustolla. Jos haluat osallistua kirjan tekemiseen tai tarjota apuasi, voit kertoa tarinasi tai tapasi auttaa Facebookissa joko julkisesti tai yksityisviestillä.

No Comments

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: